maanantai 25. syyskuuta 2017

Tuttifrutti Banaanivaahtokarkki

"Vihdoin se on (melkein) va"

Pientä hienosäätöä, sitten se on valmis! Paitsi että korjailuvaihe on se kaikkein tylsin.

Näin aloitin perjantaina kirjoittamaan postausta, joka sitten jäikin syystä tai toisesta kesken. Välillä on vaikea löytää arjesta sellaista yhtenäistä hetkeä, jolloin jaksaisi tai saisi kirjoittaa rauhassa. Mutta toisaalta olen myös melko hyvin tottunut tekemään asioita pätkissä. Osoituksena siitä on tämän postauksen varsinainen aihe, Tuttifrutti-loimeni ensimmäinen liina, jonka sain kudottua tällä viikolla! 

Tässä kuvassa eri värit näkyvät aika hyvin. 

Ja kyllä se on jokaisen kymmenen senttiä kerrallaan kudotun pätkän arvoinen! Loimen värit tulevat kuniisti esiin ja toisaalta valkoinen kude tasoittaa voimakkaita värien vaihteluita. On ihana nähdä kaikki loimen värit, kun kutoessa niistä on nähnyt vain pienen pätkän verran kerrallaan. Paljon liinassa on pinkkiä ja vihreää, mutta myös ilahduttavan paljon mystistä turkoosia, jota itse väriaineissa ei ollut mukana. Keltaista on melko vähän, mutta kyllä niitäkin kohtia on näkyvissä. Kude on värjäämätöntä, banaanikuidusta tehtyä lankaa ja siitä juontuu myös nimi. Lisäksi värit ovat vaahtokarkkimaisen pehmeät, joten miksikäs muuksi liinan ristisi. Bonskun kanssa kutsumme sitä tuttavallisesti Banskuliinaksi. 

Hapsut ovat kuin pieniä karkkitankoja! Niitä oli ihana tehdä, niin rentouttavaa. 

Liina on melko pitkä ja olen tyytyväinen, että jaksoin kutoa sen loppuun saakka. Ensin minulta loppui kude kesken ja jouduin tilaamaan lisää banaanilankaa. Sitten juuri kun pääsin jatkamaan työtä, tein huolimattomuusvirheen pingottimen kanssa ja räks - YHDEKSÄN loimilankaa katkesi aivan työn reunasta. Meinasin heittää pyyhkeen kehään ja lopettaa työn siihen,  mutta onneksi jaksoin korjata langat. Korjauskohta jäi melko siistiksi ja onneksi tein liinan ihan vain omaan käyttööni. Muutamia muitakin huolimattomuusvirheitä liinassa on näkyvissä, kun tarkasti katsoo, mutta onneksi aika harva katsoo.

Yllättävän vähän huomaa korjauslankoja. Katkenneet langat pitää vielä pujotella loimeen. 

Kanto-ominaisuuksiltaan liina on aivan mahtava! Se on melko ohut, mistä tykkään, mutta banaanikude tekee siitä myös tietyllä tavalla painavan. Se on letkeä ja helppo sitoa, mutta nyppyinen banaanilanka antaa liinalle tahkeutta niin, ettei se kovin helposti valu sidonnasta. Se on kuohkea ja siksi hellä hartioille - se ei pureudu hartioihin taaperonkaan kanssa. Pituus on minulla riittävä muumio-sidontaan, jossa liina toimiikin loistavasti. Pienellä vauvallakin liina toimisi varmasti hyvin kietaisuristissä.

Yksityiskohta kudonnasta. 

Halusin liinaan hapsut, jotka tuntuvat nyt olevan kovasti muotia käsinkudotuissa kantoliinoissa. Juuri tähän liinaan hapsut sopivat minusta ihanasti, sillä loimen värit tulevat kirkkaasti esiin ja satumaisen väriseen liinaan hapsut sopivat myös tyylillisesti. Ulkoisesti liina on minun makuuni melko täydellinen. Värit ovat sopivan kirkkaat ja sopivan pehmeät, kuvio ei ole liian "esittävä", mutta kuitenkin erilainen kuin klassiset kalanruodot ja muut. 


Liina paketissa. Käyttökuvia löytyykin jo instasta, mutta blogiin en tähän hätään saanut ketään kuvaamaan. 

Tuttifrutti-loimea on vielä jäljellä ja tällä hetkellä niisin sitä uudestaan, sillä haluan toiseen liinaan eri kuvion. Siitä tulee myös aivan eri värinen kuin Banskuvaahtiksesta. Toivottavasti pääsen taas pian kutomaan!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hetken koti on siisti

Auringonkukkia siistin kodin ja syksyn kunniaksi.

En ole erityisesti suomirockin tai -popin ystävä. Liian melankolista ja ankeaa minun makuuni. Mutta on tilanteita, joihin suomalainen kevyt musiikki sopii hienosti. Alan aina siivotessani pyöritellä päässäni pieniä laulunpätkiä, joihin olen kehittänyt omia sanoja. Perjantaina siivosin raivokkaasti Bonbonin leikkiessä puistokerhossa. Ah, ihanaa, kun sai siivota rauhassa! Mutta valitettavasti ei se siisteys kovin pitkään kestä. Se, jos mikä, saa minut tuntemaan syvää tarvetta laulaa suomirockin klassikoita. Tässä kuvitusta viime perjantailta niistä ohikiitävistä hetkistä, kun koti oli siisti ja itse siivousprosessista. Jos et keksi tai tunne oikeaa säveltä, kappaleen esittäjä, nimi ja linkki youtubeen löytyvät kappaleen alta valkoisella fontilla.

Junaradan jätin, se oli sen verran hieno etten raaskinut korjata pois.


Ja moppi kädessä kuljen mä taloon autioon
ja se minua niin ravistaa
Ja tää hetki saa minut pian aivovaurioon
kun legon päälle mä astun nyt taas...


Kyllä, legojen päälle astuminen on tullut tutuksi täälläkin. Se sattuu vietävästi! Ja lattiahan lainehtii kaikesta pikkuroinasta, jonka korjaamme pois säännöllisesti, koska muuten missään ei voi kävellä. Moppia tosin en ole oikeasti heiluttanut vähään aikaan, mutta ehkä pitäisi.

Pieniä epätäydellisyyksiä, mutta en enää edes taida yrittää saada kovin täydellisen blogikelpoisia kuvia. 

Mun kämppä
Milloin siitä tuli näin hirveä?
Liian kovalla radio soi 

Anna rättien pyörii, huuda wou, wou, wou
kaikki sotkut poistaa kunnon siivous-show
Ehkä tänään sun olo alkaa helpottua
Ehkä tänään saat sä vähän siivottua
Tai ehkä en, ehkä en


Aina ei vaan ehdi ja jaksa siivota, vaikka nautin kovasti siististä kodista. En ole sellaista tyyppiä, joka siivoaa ja puuna koko ajan. Koska silloin pitää siivota ja puunata koko ajan. Minä mieluummin annan kodin mennä vähän huonoon kuntoon ja sitten kertarysäyksella siivoan enemmän. Ja kuuntelen radiota liian kovaa. Siivoamisen ja sotkun välillä vallitsee kauhun tasapaino. Minkä verran kestän sotkua? Minkä verran jaksan siivota?

Lähes tyhjä tiskipöytä, wuhuu! No, usein 

Ei tavaraa, ei sotkuukaan, 
ei mihinkään me kompastuta
niin hetki pien on koti siisti asua



Niinpä niin. Ja sehän siinä pahinta on, ettei se siisteys kestä kuin pienen hetken. Ihan käsittämättömän pienen. Onhan se nopea siivota taas pois, mutta sitten taas hetken päästä kaikki on levällään. Eivätkä siinä mitkään Konmarit auta, kun ne kaikki levällään olevat tavarat ovat juuri niitä, mitä eniten käytetään. 

Niin pienen hetken koti on taas siisti, puhtoinen, 
on puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen. 
Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois
vaan päivän mittaan leviää ja sekoittuu se pois

En voinut vastustaa kiusausta. Tuo sängyllä oleva sotku ei haitta yhtään. 

Tähän suurimpaan inhokkikappaleeseeni on hyvä lopettaa. Tällä kertaa jätin lauantaisiivouksen tekemättä ja keskityin tähän postaukseen. 

Oijoijoijoi...

Se oli lego. 







keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Muodon vuoksi

Ihailen usein hyvää ja kekseliästä muotoilua ja olen keräillyt joitain design-klassikoita itsellenikin. Jotkut design-esineet taas siintävät vain kaukaisissa haaveissani. Varmasti löytyy monia, jotka eivät ollenkaan tajua intoani ihailla ja ostaakin asioita vain muodon vuoksi. Hymähtelen joskus omallekin innolleni, kun oikein alan miettiä, että mikä tekee jostain esineestä niin erityisen, että olen valmis siihen satsaamaan tai parhaimmillaan haaveilemaan vuosia ja sitten lopulta hankkimaan sen tai pyytämään lahjaksi. Kun halvemmalla saisi jotain ihan yhtä hyvää, ehkä jopa käytännöllisempää.

Keittiössä on aina muurahaisia. Näitä emme yritä myrkyttää.
Eräänä päivänä havahduin siihen, että mitä ihmeellistä oikeastaan on keittiömme Muurahaistuoleissa, noissa Arne Jacobsenin klassikoissa, joita meillä on peräti kaksi kappaletta. Ensimmäisen sain ylioppilaslahjaksi ja toinen on oikeastaan mieheni. Nämä eivät ole niitä alkuperäisiä, hieman kiikkeriä kolmijalkaisia versioita, vaan oikein hyvin ruokapöydän tuoleiksi sopivaa nelijalkaista lajia. Mikä tekee siitä niin erityisen, että halusin sellaisen itselleni? Kirppis-pinnatuolit ovat ihan yhtä mukavia ja halpiskopioita muurahaisesta on myynnissä pilvin pimein. No, halpisversio on helppo kuitata sillä että minulla taisi sellainen joskus ollakin, mutta se hajosi nopeasti. Suurin syy on varmasti tuolin hauska ja kekseliäs muoto: miten joku saa muotoiltua muutamalla yksityiskohdalla tuolista muurahaisen, eikä pelkkää tavallista selkänojaa. Kuitenkaan tuoli ei huuda "muurahainen", vaan muoto on sopivan abstrakti. Tykkään Muurahaisesta enemmän kuin Seiskasta juuri tämän esittävyyden ja esittämättömyyden leikin vuoksi. Mutta haluaisinko Muurahaisen silti, vaikkei se olisi klassikko, vaan tulisi vastaan kirpparilla tusinatuolina? Jaaa-a. Vaikea sanoa, mutta ainakin muotokieli miellyttää, kun yritän katsoa tuoli objektiivisesti.


Block-lampun anatomia.

Pikkulamput, nuo sisustuksen kulmakivet, ovat tietysti myös muotoilunharrastajan herkkuja. Minulla on kaksi modernia klassikkovalaisinta, jotka ovat minusta molemmat sen verran hauskoja tai kekseliäitä muotoilultaan, että ansaitsevat klassikkostatuksen ja löytynevätkin melkein jokaisesta sisustusharrastajan kodista. Block-lamppu oli haaveissani jo lukiolaisena. Kuin hehulamppu jääkimpaleen sisällä, onhan se nyt hauska idea! Mutta lamppuna se on kyllä melko hankala. Painava kuin mikä, valaisee heikosti ja polttimo pitää aina etsiä jostain erikoislamppujen joukosta. Muistaakseni siinä toimii hyvin uunin lampun polttimo. Toinen design-lamppuni on Eero Aarnion Tuplakupla, joka sekin muistaakseni löytyy lukioaikoina tehdystä haaveiden vihosta. Se valaisee hyvin ja pehmeää valoa, eli toimii hyvin myös lamppuna. Mutta kyllähän se kieltämättä näyttää vähän jonkun sienen ja lelun risteytykseltä.

Tuplakupla. Onko se puu? Onko se sieni? Onko se jähmettynyt laavalamppu?

Yhdet pahimmista design-turhakkeistani ovat nämä ylihintaiset perunasäkit, jotka ovat kyllä söpöt, mutta joiden hankkiminen vähän harmittaa. Nämä eivät ehkä ihan ole muotoilun klassikoita, mutta trendikkäitä tuntuvat ainakin olevan. Ajattelin saavani oikein paksut ja repeämättömät säkit lelujen säilytykseen, mutta nämä Tellkiddon säkit olivatkin niin ohutta paperia, ettei niitä ole voinut jättää lapsen armoille ollenkaan. Huoneen nurkassa ne eivät ole lasta onneksi kovin paljon kiinnostaneetkaan. En kyllä tiedä, miten nämä kestävät niissä lukuisissa blogilastenhuoneissa, joissa näitä tuntuu näkyvän. Ehkä niissä perheissä ostetaan joka kuukausi uudet repeytyneiden tilalle?

Näin ryhdikkäästi seisoo Tellkiddon-trendisäkki aseteltuna blogikuvaan.

Ja näin ryhdikkäästi se edustaa normaalisti. Ehkänä se on kyllä pysynyt, mutta tässä ei kyllä silti hauska muotoilu kohdannut laatua. 
Ykköspalkinnon design-klassikkoturhaikkeiden joukossa pokkaa kyllä vuosi toisensa jälkeen Alessin Juicy Salif - sitruspuserrin, jolla ei voi puristaa sitruksia. Tai voi, mutta se on äärimmäisen hankalaa. Silti haaveilin siitä vuosia ja hankin sen(kin) ylioppilaslahjaksi. Olen aiemminkin kirjoittanut, että sen tehtävä on ilmeisesti olla enemminkin keskustelun herättäjä, eikä niinkään funktionaalinen esine. En ole aivan varma, onko sitä käytetty kummassakaan käyttötarkoituksessa. No, ainakin parissa blogipostauksessa!

Juicy salif kerää katseita ja pölyä. Mikä into muotoilijoilla muuten on kolmijalkaisiin esineisiin? Hirveän epäkäytännöllistä ja -tasapainoista!

Silti minä pidän näistä keräilemistäni aarteista. Kaikesta huolimatta näissä kaikissa esineissä on kekseliäs ja hauska muotoilu, jota tykkään ihailla. Äitini on aina todennut, että esineen funktio voi olla myös kauneus ja miksei siis myös hauska ulkomuoto. Hymähtelen näille design-hömpötyksilleni kuin hymähdellään hyväntahtoisesti läheisen ihmisen erikoisuuksille. Edelleen minulla on haaveita, esimerkiksi Hang it all -naulakko. En ole aivan varma onko naulakon ylisuurissa pampuloissa mitään järkeä, sillä eihän niihin saa edes takkia järkevästi roikkumaan. Silti se on niin söpö, että haaveilen joskus saavani sellaisen omakseni, värikkäänä versiona totta kai. 

Ehkä on hyvä kyseenalaistaa välillä omia haaveitaan ja hankintojaan. Mutta kyllä minä silti jatkan tällä linjalla. Hauskaa klassikkomuotoilua, vanhaa ja värikästä sekoittaen.

Mikä on sinun suhteesi design-klassikoihin? Millaisesta muotoilusta sinä pidät? Kekseliäästä vai käytännönläheisestä?

torstai 7. syyskuuta 2017

Arvonkorjausta

Ikkunat ovat yksi tämän asunnon kauneimmista asioista. 

Minä pidän monenlaisista taloista ja monelta eri vuosikymmeniltä. Pidän 20-luvun klassismin suoraviivaisuuden ja romantiikan yhdistelystä, pidän funkistaloista, pidän 50-luvun kodikkuudesta ja yksinkertaisuudesta ja parhaimillaan myös 60- ja 70-luvun talot voivat olla todella tyylikkäitä. Ehkä silmäni tottuu myöhemmin myös 80- ja 90-lukujen arkkitehtuuriin. Modernit ja yksinkertaisetkin talot miellyttävät usein silmääni. Pidän myös tyylien sekoittelusta ja onhan meidänkin jugend-kotimme täynnä huonekaluja varmaan seitsemältä eri vuosikymmeneltä.


Yksinkertaiset, mutta pieni jippo tuo koriste yläikkunassa. Yksi pieni ruutu oli rikki, sekin on nyt korjattu. 
Siitä en kuitenkaan pidä, ettei vanhoja, hyvin toimivia ratkaisuja arvosteta, vaan ne halutaan korvata ihan turhaan jollain modernilla. En tarkoita sitä, ettei jugendhuoneistoon saa rakentaa vesivessaa, vaan esimerkiksi sitä, että muodin mukaan 60-luvulla puretaan hienot kakluunit pois, kun nehän ovat turhia vesikeskuslämmityksen saavuttua. Tai sitä, että  hyvät puiset alkuperäiset ikkunanpokat vaihdetaan vanhassa talossa uusiin ja alumiinisiin ja lasit suupuhalletuista tehdasvalmisteisiin. Tylsiin ja hengettömiin. 

Tässä näkyy kauniisti maalattu ja huollettu ulkoikkuna. Ikkunalautoja ei vielä kunnostettu. 

Tietysti näissä ratkaisuissa on monesti kyse rahasta. Tulee varmasti halvemmaksi vaihtaa ikkunat uusiin, kuin kunnostaa ne asiantuntijalla. Minä en ole joutunut asiaan perehtymään, mutta näin uskoisin. Luulisi kuitenkin, että alkuperäiset kakluunit ja ikkunat sun muut nostaisivat asunnon arvoa enemmän kuin uudistetut ratkaisut. 

On ihana ihailla tätä maisemaa...
...verrattuna tähän. Onneksi ikkunat kunnostettiin niin, että ikkunat oli peitetty vain yhdellä puolella asuntoa kerrallaan. 

Olenkin erittäin tyytyväinen, että meidän taloyhtiössä päätettiin lopulta ikkunoiden uusimisen sijaan kunnostaa vanhat ikkunat. Vaikka tietysti hiukan remontti aina hankaloittaa elämistä, oli silti hienoa seurata sitä huolellista ja varsin jouhevaa ja huomaamatonta työtä, jota ikkunankorjaajat tekivät talossamme nyt alkuvuoden ajan. Olihan se vähän tylsää, että jonkin aikaa maisemat peittyivät muovien alle, mutta lopputulos oli sen arvoinen. On upea ihailla taidokkaasti ja huolellisesti tehtyjä maalaustöitä ja moni ikkuna aukeaa nyt aiempaa paremmin.

Yksityiskohta. 

Meidän kodin sisäikkunoita ei tosin huollettu, mikä joidenkin ikkunoiden osalta hieman harmittaa. Makuuhuoneen ikkunoihin on edellinen asukas muun muassa suojannut talvella falskaavat ikkunat ilmastointiteipillä. Niinpä pokissa on teipeistä jäljet, jotka eivät lähde sitten millään. Eivätkä ikkunat edes juuri falskaa minusta! Ymmärrän kuitenkin ratkaisun, sillä meidän sisäikkunat ovat kuitenkin muuten melko hyväkuntoiset. 

Tässä näkee uuden ja vanhan eron. Äh, miten ihmeessä saisin nuo hirveät ilmastointiteippijäljet pois. 

Uskoisin, että kunnostaminen olisi myös ekologinen ratkaisu. Vanha, hyvä puu on kestänyt yli sata vuotta, joten miksei se kestäisi jatkossakin. Miksi turhaan tehdä uusia, kun vanha toimii? Toivoisin, että voisin itsekin tehdä joskus tulevaisuudessa kestäviä ratkaisuja ja kunnostaa enemmin kuin uusia. Tietysti uusimisellekin on paikkansa, mutta aina kun mahdollista. Mutta saa nähdä, aina ihanteet eivät kohtaa todellisuutta. 

Oletko sinä enemmän kunnostaja vai uudistaja, vai kenties sekä että?


perjantai 1. syyskuuta 2017

Karkkiarki 15/52: Vapaus vapaalla tyylillä

Pieni suuri elämää helpottava tekijä, verensokerisensorin lukulaite. 

Kryptinen otsikko viittaa Freestyle libre -verensokerisensoriin, josta olen saanut nyt nauttia puolisen vuotta. Ja tänään selvisi, että saan jatkaa sen käyttöä! Jipii! Minulla on siis ykköstyypin diabetes, josta olen aina silloin tällöin blogissa maininnut. Minun on ollut aina suhteellisen helppoa pitää hyvää hoitotasapainoa, mutta nyt se on helpottunut jatkuvan verensokerin seurannan myötä entisestään.

Tässä kampauspöytäpostauksen kuvassa näkyy tuo itse sensori, jonka yli lukulaite pyyhitään, kun mitataan sokeri. Arkipuheessa kyllä sensorit ja lukulaitteet menevät iloisesti sekaisin. 

Ennen mittasin sokerin monta kertaa päivässä sormenpäästä. Ihan helppoa, kun siihen oli tottunut, mutta tietysti ei kertonut jatkuvasti tilannetta ja vei aikaa. Raskausaikana sain käyttää jatkuvaa sensoria, joka oli oikein hyvä, mutta melko kankea ja vanhanaikanen. Sen jälkeen mittasin taas puolisentoista vuotta sormenpäästä, kunnes nyt alkuvuodesta minulle ehdotettiin nykyistä sensoria kokeiltavaksi. Sain sen siitä syystä, että vaikka hoitotasapainoni on hyvä, minulla on myös melko paljon alhaisia sokereita. Niiden seurauksena välillä keho ylikompensoi ja heittää sokerin korkealle. Tavoitteena oli vähentää tätä heittelyä.

Matkainsuliinit kulkevat nykyään kauniissa, japanilaisessa silkkipussukassa. Sensori vähentää myös mukaan otettavan krääsän määrää, kun ei tarvitse kantaa liuskoja, mittaria ja sitä nippaisinta, jolla tehdään reikä sormeen. En edes muista sen nimeä!

Ja kyllä tuo sensori on nimensä mukaisesti lisännyt vapautta! Sillä pystyn seuraamaan, mihin suuntaan sokeri on menossa ja reagoimaan laskevaan tai nousevaan sokeriin paljon aiemmin kuin ennen. Minä voin vaivihkaa mitata sokerin vaikka silloin, kun minulla on asiakkaita töissä ilman että työ keskeytyy verensokerimittarin kanssa näpräämisen vuoksi. Ainoat huonot puolet tässä mittarissa ovat hieman kökkö kosketusnäyttö ja se, että hiilihydraattimäärien syöttminen on melko työlästä. Se ei myöskään ilmoita etukäteen laskevasta sokerista, sillä se vaatii "skannauksen" sensorin päältä lukijalaitteella. Lisäksi toivoisin, että verensokeritilastojen koontia varten olisi sovellus älylaitteelle, sillä tietokoneella tulee oltua nykyisin niin vähän. Pieniä juttuja kuitenkin verrattuna siihen näppäryyteen ja helppouteen, mitä se tuo elämään ja arkeen. 

Kotona insuliinitarvikkeet majailevat edelleen kauniissa laatikossa. Vihko on sokeriseurantaan tarkoitettu ilmaisvihko, jonka olen päällystänyt. En ole siirtynyt vielä käyttämään sovellusta, sillä edelliseen puhelimeen ei ollut tarjolla tarpeeksi näppärää vaihtoehtoa. 

Toivottavasti nämä sensorit yleistyvät entistä enemmän! Uskoisin, että tulevaisuudessa tällaisia on vielä paljon useammalla diabeetikolla. 


torstai 24. elokuuta 2017

Karkkiarkikuvat 14/52: Arkilattarit

Meilläkin alkoi elokuun alussa arkirumba-, -samba ja -salsa, mitenkä sitä nyt haluaakaan arkeaan rytmitellä. Meidän arkijärjestelymme eivät muuttuneet aivan totaalisesti, mutta melko paljon kuitenkin. Päiväkotiarki ei vielä alkanut, mutta meillä on monia askeleita sovitettavana.

Bonsku on suuri apu arjessa - hän on erinomaisen innokas siivooja. (Kuvat: Mummu)
Vuoden ensimmäisen puolikkaan ja vähän päälle Bonsku oli isän hoidossa kotona ja kaikki sujui ihanan mallikkaasti. En edes muistanut tehdä tilannepäiväitystä aiheesta, sillä arki vain rullasi mukavasti eteenpäin, ainakin minun osaltani. Loppukeväästä ja alkukesästä Bonsku alkoi välilä jättää päiväunia väliin, mikä hieman toi haasteita miehen päiviin ja toisaalta kyllä minun iltoihinkin, sillä Bonsku kyllä tarvitsi vielä ne päiväunet. Kaikenkaikkiaan kuitenkin oli aivan ihanaa, että isä oli Bonskun kanssa kotona! Heillä oli hauskoja yhteisiä juttuja ja oli mukavaa, että isä ja Bonsku oppivat toimimaan hyvin itsenäisesti. Minun oli helppo käydä töissä ja oli ihanaa, että sinne piti vain saada itsensä, eikä pukea ja syöttää ketään aamuisin. Työtkin maistuivat, mikä oli tietysti tärkeä juttu arjen kannalta. Nyt kun mies on palannut töihin ja tehnyt paljon myös musiikkitöitä ja Bonsku on ikävöinyt isää usein. Oli ihanaa, että hoitovapaa auttoi heitä hitsaantumaan vielä paremmin yhteen. 

Bensaakin hän hakee jo itsenäisesti. 

Mutta entä nyt? Haimme kyllä Bonskulle päivähoitopaikkaa syksyksi, mutta lopulta päädyimme isovanhempien aloitteesta ratkaisuun, että yhden päivän viikosta hoidan minä, yhden päivän isä ja loput kolme arkipäivää jakaantunvat isovanhemmille eli 1-2 päivää viikossa. Nyt alkusyksystä minun äitini on vielä töissä, joten päivät eivät jakaannu ihan tasan, mutta pian kyllä. Tämä on toistaiseksi ollut oikein ihana järjestely, sillä nyt hieman hitaasti lämpiävä Bonsku saa vielä hetken kasvaa kotona ja tutustua ryhmäelämään vain pienen hetken päivästä puistokerhossa. Järjestely on kyllä aikamoista luksusta! Bonsku nauttii isovanhempien seurasta kovasti ja minäkin saan olla yhden päivän enemmän hänen seurassaan. 

Bonskulla on arjessa sotilaallinen kuri ... tai sitten ei. 

On aivan mahtavaa, että pienten lasten vanhempien on mahdollista (usemmissa tapauksissa) lyhentää työviikkoaan. Vaikka nautin työstä, on ihana saada viettää Bonskun kanssa vähän enemmän kiireetöntä aikaa. Silloin myös viikonloppuna malttaa ja on energiaa tehdä enemmän kivoja asioita ja toisaalta myös siivota ja hoitaa juoksevia asioita. Minun kotipäiväni on perjantai, mikä sopii minulle hyvin. Toisaalta huomasin kyllä, että vaikka kotona on taas kiva olla, en kaipaisi vielä kokonaan kotiarkea. On mukana käydä myös töissä.

Miehen Hollannissa asuva serkku kommentoi meidän hoitomalliamme varsin hollantilaiseksi. Siellä on hyvin yleistä, että molemmat vanhemmat lyhentävät työviikkoaan ja isovanhemmatkin hoitavat jonkun päivän viikossa lastenlapsiaan. Viikkoon saattaa mahtua vaikka vain yksi päivä päiväkodissa. Siellä tosin tämä arkirumba alkaa jo vauva-aikana, joten ihan hyväkin, että ihan täyttä viikkoa ei tarvitse viedä hoitoon, vaikka en tiedä miten hyvin yksi päivä viikossa päiväkotia toimii tottumisen kannalta. No, me nautimme nyt tästä "hollantilaisesta lastenhoitomallista" taaperon kanssa hyvillä mielin ja kiitollisena mahdollisuudesta.

Meidän arkilattareidemme askeleet ovat nopeat, mutta kevyet. Täynnä läpystä vaihtoja, mutta myös monta syliä.

Millainen arki teillä alkoi?

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Se ovi, jonka edessä on eniten kukkia

Olen jo vuosia kertonut meille ensimmäistä kertaa saapuville, että meidän ovi on se, jonka edessä on eniten kukkia. Toistaiseksi kukaan ei ole osunut harhaan ja väite on aina pitänyt paikkansa. Meillä on aina niin paljon kukkia, että eräs naapuri toistuvasti kysyy minulta, olenko kukkakaupassa töissä.

Tuttu näkymä. Ruusubegoniat ja pelakuut toimivat vuodesta toiseen, kuten myös siniset ruukut. 

Tänä vuonna minipuutarhaan on päätynyt monia minulle vieraita kukkia. On löytynyt uusia suosikkeja ja toisaalta havaittu hyviksi vanhoja tuttuja ja turvallisia. En ole aiemmin ehtinyt raportoida rapunpielen kukkien kuulumisia. Tällä kertaa se ei onneksi johdu siitä, että kaikki kukat olisivat nuupahtaneet kuivuudesta, sillä minulla on nykyisin innokas kasteluapuri. Vähän liiankin innokas kyllä välillä, mutta toistaiseksi liialta kosteudelta on vältytty.


Minipuutarha kokonaisuudessaan.
Minipuutarhani helmi on tänä vuonna Mustasilmä-Susanna. Olen niitä ihaillut varmaan aiemminkin, mutta jostain syystä en ole ostanut. Ehkä tarjolla ei ole ollut yhtä näyttäviä yksilöitä kuin tämä, jonka mies osti minulla syntymäpäivälahjaksi. Keksin kiertää sen kasvamaan pitkin kettinkiä, joka roikkuu amppelia varten seinästä. Tuli sillekin kerrankin hyvää käyttöä, eikä sitä tarvinnut piilottaa amppelin sisälle. Amppelissa on kesäharso, joka ei ole viihtynyt aivan yhtä hyvin kuin Susanna. Siitä on puolet oikein rehevää ja puolet aivan kuivaa. Tiedä sitten miksi. Luultavasti en toiste osta tätä söpöläistä kuitenkaan.

Hortensia on parhaat päivänsä nähnyt, mutta Mustasilmä-Susanna puskee uusia kukkia säännöllisesti. 

Koko kesän sokerilaatikossa on sinnitellyt ikisuosikkini hortensia. Nyt se on jo ruskea ja kuivahtanut, mutta en ole saanut aikaiseksi heittää sitä pois ja hankkia uutta tilalle. Se on ollut harvinaisen sitkeä yksilö, sillä se pääsi alkukesästä kuivahtamaan moneen otteeseen ja aina virkosi, kun sille antoi uudestaan vettä. Se oli alunperin valkoinen, mutta vaihtoi väriä vihertäväksi jo heinäkuussa. Muita ikisuosikkeja ovat olleet ruusubegoniat, jotka viihtyvät aina erinomaisesti rapunpielessäni. Myös pelakuut ovat kukkineet jo pariin otteeseen, kun en ole yrittänytkään viedä niitä varjoisalle kuistille vaan suoraan aurinkoiseen ovenpieleen.

"Mikä tää on?", kysyisi Bonsku. Ja lisäisi perään "Pinkki!"

Kuistille sain jonkun aivan uuden tuttavuuden, josta en ole muistanut kysyä tai selvittää, mikä se edes on. Se ihastutti torilla, kun valitsin miehen veljen vaimon kanssa synttärilahjakukkia. Se on toiminut minin ei-niin-hellässä hoidossani myös hyvin. Se on myös kaunis ja näyttävä ja täyttää koko "makaronilaatikon". Nappi hankinta siis!

Puolikas harso ja illalla valaisevat sudenkorennot. 

Syksyä kohti mentäessä varmaankin ostan rapunpieleen taas krysanteemeja, joita saa niin ihanissa väreissä. Vielä kuitenkaan en halua luopua kaikista kesäkukistani. Toisaalta elokuun illoissa pääsevät oikeuksiinsa hauskat sudenkorentolamput, jotka keräävät aurinkokennoihin päivällä energiaa ja loistavat illan pimetessä. Clas Ohlsonilta tekee välillä erinomaisia löytöjä! 

Syksyn varalle on jo yksi krysanteemi ja lyhty odottamassa kynttilän sytytystä. Myös Clasun ledi-kynttilöille vahva suositus!

Millaisista kesäkukista sinä pidät? Oletko löytänyt uusia suosikkeja vai pitäydytkö vanhoissa tutuissa?

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Kalkkis Kalkkinen

Hahaa, oli pakko tehdä postaus otsikolla, jonka äitini keksi onnistellessaan minua 30-vuotispäivänäni. Niin osuva! Vaikka en kyllä tiedä, olenko oikeasti Kalkkis Kalkkinen. Joo ja ei. On sitä tietysti tullut huomattua, etten ole aina joka paikassa se nuorin, jos nyt en vanhinkaan. En olekaan työpaikan juniori, vaan jo ihan selkeästi aikuinen. Tuntuu se vähän omituiselta.

Kolmenkympin lätkä pääsi käyttöön muutaman vuoden tauon jälkeen. Nyt se on aika pistää eteenpäin. 
Kun aloimme mieheni kanssa seurustella, olivat melkein kaikki hänen kaverinsa ja sukulaisensa minua selkeästi vanhempia. Ja toki mieskin 3,5 vuoden ikäerolla tuntui niin hurjan paljon aikuisemmalta (hah hah haa). Nyt yhdentoista vuoden päästä erot ovat kaventuneet huimasti ja viimeistään nyt, kun kaikki ovat kolmekymppisiä (paitsi osa kyllä nelikymppisiäkin jo), ei ikäero enää tunnu juurikaan. Elämäntilanteetkin ovat muuttuneet lähemmäs toisiaan.

Hienostunut kolmekymppinen. 
Ja tosiaan, yksitoista vuotta! Koko aikuisikäni olen ollut yhdessä mieheni kanssa, yli kolmasosan elämästä. Se tuntuu jo aika pitkältä ajalta, vaikkei olekaan toki mitään verrattuna vaikkapa omien vanhempien yhteisiin vuosiin. Tässä sitä on saanut aikuistua yhdessä. Aika ihanaa, varsinkin kun se on edennyt varsin kivuttomasti samaan suuntaan. 

Takamettän kuningatar esittelee valtakuntaa kruununprinssille. 

Elämäkin on uomissaan. On lapsi, vakkari työ ja vuotuinen lomamatka. Näistä mikään ei ole tietenkään itsestäänselvyys. Omakotitaloa ei vielä kyllä ole, mikä sekin sopii toistaiseksi. Välillä meinaa nousta kiitollisuuden rinnalla pintaan ajatus, että "tätäköö tää nyt on", mutta oikeasti elämässä on kivasti myös vaihtelua tasaisen arjen rinnalla. Eikä elämä muusikko-päivätyöläisen ja vauhtitaaperon kanssa oikein koskaan pääse liian tasaiseksi.

Onneksi koskaan ei ole liian vanha pelleilyyn.
Ehkä olen aika mielelläni Kalkkis Kalkkinen. Nyt kun pääsee vielä uuden iän totutteluvaiheessa eteenpäin, voi soljua kymmenen vuotta siinä tunteessa, ettei oikein edes muista, minkä ikäinen tarkalleen olikaan. Kolkyt jotain. Ehkä neljän kympin kolkutellessa sen iän taas hetken muistaan. Siihen on kuitenkin vielä aikaa.

Nyyh, en saanut kolmeakymmentä kynttilää! 

Oletko sinä kokenut ikäkriisejä? Minkä ikäinen kolmekymppinen sinusta on? (Onpa filosofista!)

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Käännös ympäri

Teininä olin kova rymsteeraamaan ja vaihdoin huoneeni järjestystä muutaman kuukauden välein. Siirtelin painavan Muuramen kirjoituspöydän, tyhjensin kirjahyllyn ja siirsin sen ja vaihdoin taulujen paikkoja. Sillä tavalla sain varmaankin sisustusintoni tyydytettyä, kun sisustettavaa tilaa oli rajallisesti. 

Pöytä. 
Nyt omissa kodeissa olen rymsteerannut todella vähän. Jotenkin huonekalut ovat asettuneet sopiville paikoilleen, eikä niitä ole ollut tarpeen siirrellä. Siusustusinto on tyyntynyt vaihtelemalla "koristeasetelmia", vaihtamalla tyynyjä ja silloin tällöin sisustus on täydentynyt jollain uudella huonekalulla. Johtokokoelmien ja rumpujen siirtyminen muualle on tietysti aina ollut sisustuksen riemuvoitto. On hämmentävää, miten paljon tilaa makuuhuoneessa on, vaikka siellä on nyt kampauspöytä JA Bonskun teltta, jota en ole vielä ehtinyt ja raaskinut siirtää pois.

Pöytä arkiaterialla. 

Mutta välillä minäkin sentään repäisen! Kolmekymppiskarnevaalien jälkeen otin yhden jatkolevyn pois ruokapöydästä ja käänsin sen toisin päin. Nyt ihmettelen, miksen ole aikaisemmin tajunnut, miten kivasti tuolit asettuvat ja kukkapöytäkin pääsee paremmin esiin, kun pöytä on näin päin. Lähes kaksi ja puoli vuotta pöytä ehti olla samoin päin, välillä vähän eri mittaisena jatkopalojen ansiosta. 

Pöytä arkiaterian jälkeen.

Nyt pöytä on siis hieman lyhyempi, mutta se ei oikeastaan haittaa. Näin ei tule kerrytettyä yhtä paljon sotkuakaan pöydälle, sillä toinen pää ei ole hukkakäytössä. Käytännössä pöytä toki kerää jonkin verran ajelehtivia tavaroita, kuten kuvista näkee, mutta se kuuluu arkeen. Omat paikatkin ovat löytyneet näppärästi. Nyt kaikille paikoille pääsee helpommin, eikä kukaan joudu siirtymään, jotta perimmäisille paikoille pääsee istumaan.

Pöytä ennen vieraita. 

Saa nähdä, vaihtuuko jonkin muunkin huonekalun paikka tämän uudistuksen johdosta. Toistaiseksi mitään ei ole tapahtunut. Ehkä sisustusinto on taas tyydytetty.

Pöytä vieraiden jälkeen. 

Oletko sinä kova rymsteeraamaan vai pysyvätkö huonekalut omilla paikoillaan, kun ne on siihen asetettu?

lauantai 5. elokuuta 2017

Kauan etsitty löytö

Uusin kirppislöytöni esittelyssä. Kuvat hyvin, hyvin lavastettuja. Ei tällä hetkellä todellakaan voi todellakaan pitää pöydällä mitään näistä tavaroista. 

Niin siinä usein käy, että kun lopettaa etsimisen, se kauan etsitty asia tulee vastaan. Tai no, ei välttämättä heti, mutta joskus. Tai sitten ei ollenkaan. Hahaa, ei tainnut tämä klisee nyt oikein toimia aloituksessa. Niin minulle kuitenkin tuossa muutama viikko sitten kävi, että löysin jotain, jonka etsimisen suhteen olin jo aikoja sitten luovuttanut. Rauman pitsiviikon pihakirppiksiä kolutessani vastaan sattui aivan täydellinen 50-luvun kampauspöytä!


Kampauspöydän ääressä voi tuntea itsensä vanhanajan filmitähdeksi. 

Vintagemekot sopivat hienosti pöytään. Pöydän pinta on lähes täydellinen, vain pientä kulumaa kuten etualalla näkyy. 


Haaveilin kampauspöydästä silloin, kun muutimme tähän kotiin kuusi (!) vuotta sitten. Muistan, kuinka toivoin saavani sellaisen makuuhuoneen nurkkaan. Sen uumeniin voisi piilottaa kaikki korut ja ehkäpä valmistautua juhliin. Arkiaamuina makuuhuoneen nurkkaan vääntäytyminen kylppärin sijaan ehkä kuulosti jo silloin liian vaivalloiselta. Muutamia yksilöitä löysinkin, mutta niissä oli aina jotain vikaa. Väärä väri, väärä hinta, huono kunto... Kampauspöydän suunnitellulle paikalle löytyi nimetön-lipasto, johon koruni sujahtivat täydellisesti. Koti täyttyi muilla huonekaluilla. Ehkä kampauspöytää ei tarvitsekaan. Onhan se melko epäkäytännöllinenkin...

Kampauspöytä löysi paikkansa. Toki sen ympärillä on normaalitilanteessa hieman enemmän tavaraa. 

Mutta nähdessäni kampauspöydän pihakirppiksellä unohdin samantien, että meille ei ole sille enää paikkaa, eikä kampauspöytään voi laittaa mitään meikkejä tai koruja taaperon armoille. Niin suloisena ja täydellisenä se odotti minua, kun leikkipuistoretkellä piipahdimme vielä yhdessä pihassa. Hintakin oli varsin kohtuullinen. Minulla oli vain puolet hinnasta käteisenä, mutta appivanhemmat kipaisivat hakemassa puuttuvan puolikkaan, sillä onneksi he asuivat lähellä. Ensin minulla oli paikka, muttei kampauspöytää, nyt minulla oli kampauspöytä, muttei paikkaa.

Carmenit ovat parisenkymmentä vuotta kampauspöytää nuoremmat, mutta sopivat tyyliin. 

Onneksi kolmekymppiskarnevaalien jälkeen tuli vähän rymsteerattua ja sovittelin kampauspöydälle paikkaa. Ensin tietysti laitoin sen paikalle, johon sen alunperin olin ajatellut. Mutta eihän se ollut lainkaan hyvä! Peileistä heijastuivat kaikki makuuhuoneen sotkut, kun olohuoneesta katsoi kampauspöytää! Eikä Nimetön-lipasto näyttänyt millekään olohuoneen puolella. Äkkiä takaisin. Päädyin varasuunnitelmaan ja siirsin Bonskun telttaa toisaalle (ja mahdollisesti puran sen, sillä hän ei ole vähään aikaan siellä leikkinyt). Teltan paikalle kampauspöytä sopikin hyvin.

Yritys lavastaa muutamia kampauskuvia päättyi pienen uteliaan ihmisen leikkeihin. 

Käyhän se näinkin. (Valkoinen täplä kädessä on verensokerisensori, ei ihan autenttista 50-lukua, onneksi). 

Kaiken lisäksi huomasin, että paikka on melko valoisa, joten voi olla, että siinä voi oikeastikin laittautua juhliin. Oi, näen itseni sieluni silmin istumassa pöydän ääressä ja kähertämässä hiuksiani Carmeneilla (jos niitä näin lyhyisiin hiuksiin edes saa kiinni). Kyllä tämä oli hyvä ostos!

Oletko sinä joskus etsinyt jotain ja löytänyt vasta, kun olet luopunut toivosta?