Pientä fixausta

Joskus sitä tulee ympäristölleen kovin sokeaksi ja silmä tottuu monenlaiseen epämääräisyyteen ja epätäydellisyteen nopeasti. Tämä on sinänsä hyvä asia, sillä arjen keskellä koti harvoin pysyy kauhean täydellisenä, vaikka joku blogi yrittäisikin väittää toista. Joskus kuitenkin silmät avautuvat ja on pakko alkaa toimia kodin ja ympäristön parantamiseksi. 

I redid our kitchen tiles this week. Yeah, just by myself. Guess what material I used? Why plastic film, of course, like so many bloggers before me. Now the kitchen looks so much better and the pops of colour look nice againts the black and white. 

Mikä mättää? Ainakin nuo rojut tuolla kaapin päällä. 

Minulle kävi niin jokin aika sitten keittiön kanssa. Olin jotenkin epämääräisen tyytymätön keittiön ulkonäköön, eikä tunne loppunut tiskivuoren taltuttamisella. Aloin analysoida keittiötämme. Kaapit eivät ole ehkä ole juuri sellaiset kuin haluaisin, mutta sopivat ympäristöönsä. Niiden vaihtaminen olisi muutenkin vähän liian radikaalia. Vetimet voisi ehkä vaihtaa, mutta se ei ollut ongelman ydin. Sitten tajusin, että olen totaalisen kyllästynyt vaalean siniharmaaseen keittiökaappien välitilan laatoitukseen. Väri on sinänsä ihan kaunis, mutta minun kirkkaan väriset esineeni eivät näytä sitä vasten hyvältä, eikä väri sovi mustavalkoiseen lattiaan. Siispä piti alkaa miettiä vaihtoehtoja sen uudistamiseksi.

Jotenkin tuo kaakeleiden väri on vaan niin pliisu. Sinänsä kaunis, mutta ei sovi ympäristöönsä ainakaan meidän värikkäiden asioiden rinnalle.

Koska olemme vuokralla, suurempi keittiöremppa ei tulisi kysymykseen, eikä sille olisi oikeastaan tarvettakaan. Mietin kaakelien maalausta, mutta se tuntui vähän liian radikaalilta. Ikean Fastbo kävi mielessä, mutta näytti liian keinotekoiselta. Aika nopeasti materiaaliksi valikoitui lukuisissa muissakin blogeissa hyväksi havaittu d-c-fix-kontaktimuovi. Olen itsekin käyttänyt sitä pienemmissä projekteissa ja aikoinaan koristelin miehen opiskelijaboksin kylppärin kaakelit. Värimaailma oli helppo valita lattiaan sointuvaksi, eli mustavalkoruutu saisi toistua myös välitilassa.

Remonttitarvikkeet tarjottimella. 

Work in progress. 

Remontti sujui suhteellisen helposti, mutta jonkin verran aikaa se vei. Ei tietystikään yhtä kauan kuin oikea remontti, mutta muutamia päiviä, kun ihan koko aikaa ei ehtinyt rempata. Ensin piti leikata oikean kokoisia neliöitä kontaktimuovista. Sitten piti puhdistaa kaakelit ja alkaa latoa muovia seinään. Osaa piti vielä hieman leikata enne seinään laittoa, sillä kaikki kaakelit eivät olleet yhtä isoja. 

Tämä osio valmistui ensimmäisenä. Sitä sitten ihailin koko viikon ennen kuin ehdin laittaa toisen puolen valmiiksi. 

Mielestäni lopputulos on erittäin uskottava. Kontaktimuovin pinta on hyvin kaakelimainen. Olin tyytyväinen, että valitsin molempiin väreihin kiiltävää muovia, vaikka aluksi meinasin ostaa mustan mattana. Matta olisi ollut kuitenkin liian muovisen näköinen. Jos muovikaakeli meni ekalla kerralla vhään huonosti, se irtosi helposti ja sen pystyi laittamaan uudestaan paremmin. Kupruja jäi melko vähän, mutta jonkin verran niitä kuitenkin tuli oikeiden kaakeleiden epätasaisuuksista johtuen. Tarra vaikuttaa pysyvän myös melko hyvin, eikä ole alkanut lerpattaa mistään kulmasta. 

Ostin tiskitelineen alle Ikeasta tarjottimen. Idean löysin joskus Apartment therapysta. Se sopii kivasti värikkäisiin tiskiharjoihin, joilla on uskokaa tai älkää, kullakin oma funktionsa.

Samalla, kun kävimme ostamassa dc-fixiä Bauhausista, tein reissun myös Ikeaan. Ostin sieltä muutamia säilytyslaatikoita ja lisäksi sieltä sattuivat löytymään uudet vetimet vanhojen tilalle. Vanhat vetimet näyttivät yllättävän hyviltä kaakeliuudistuksen myötä, mutta halusin kuitenkin vaihtelua vetimiinkin. Ikean Fåglavik-vedin oli juuri sopiva: hiukan vanhanajan henkeä, mutta kuitenkin jotenkin modernilla tavalla. Lisäksi ruuviväli sattui sopimaan, joten päätös oli selvä. Olen tyytyväinen, että vaihdoin vetimet, sillä jotenkin ne sitovat kaapit, lattian ja välitilan kivasti yhteen, kun vetimetkin ovat mustat. 

Keittiön kokonaisuutta makkarista katsottuna. Huomaa uudet värikkäät säilytyslaatikot kaappien päällä.

Keittiö on nyt mielestäni enemmän kokonaisuus. Ennen keittiössä oli kaksi osaa: värikäs ruokapöytäosio ja pliisun sini-harmaavalkoinen keittiö-osio. Nyt mustavalkoinen välitila sopii tietysti lattiaan, mutta tuo esiin väripilkut myös keittiön puolelta. Siivosin muutenkin vähän kaappien ympärystää ja kaapinpäällisiä. Ekassa kuvassa kaappien päällä on epämääräistä rojua, astioita ja pahvilaatikkoja. Nyt siivosin rojut kivan värisiin laatikoihin ja pyrin saamaan astiat ja laatikot ruotuun. 

Ja toisesta suunnasta. Dansformer keikkuu teepannun kahvalla ja on selvästi tyytyväinen lopputulokseen.

Joka kerta, kun tulen keittiöön, yllätyn iloisesti, kun näen uudistuneen ilmeen. Pieniä uudistuksia voisin vielä tehdä, esimerkiksi keksiä paremman paikan epämääräisesti liesituulettimen ja kaapin välissä säilytettäville uunikintaille. Suuret linjat ovat kuitenkin taas kunnossa. Seuraavaksi voisinkin käydä eteisen uudistuksen kimppuun. 

Mutta vaikka keittiön uudistus olisi kuinka hyvä tahansa, niin tätä ei kuitenkaan voi estää...

Hello hillo!

Taannoinen sadonkerjuureissumme anoppilaan tuotti yllättäen suorastaan yltäkylläisen omenavaraston. Saimme kotiin mukaan kaksi isoa korillista omenia. Omenapaljauden nähdessäni kodinhengetär minussa sai yliotteen laiskimuksesta ja päätin alkaa eilen hilloamaan.

Huh, mikä omenasato! Puuhun jäi vielä paljon punaista, mutta niihin ei ylettynyt tikkaillakaan.

Olen aikaisemmin kokeillut appelsiinimarmeladin tekemistä ja ollut tyytyväinen lopputulokseen. Ajattelin, ettei omenahillon tekeminen ainakaan vaikeampaa voi olla, joten ryhdyin tuumasta toimeen. Hain Stockalta kaupan viimeisen Fiskarsin omenanlohkojan rikkimenneen tilalle ja etsiskelin hillosokeria kahdesta Salesta vain todetakseni sen loppuneen kummatakin. Onneksi kaapin pohjalta löytyi vajaa pussillinen, joten pääsin aloittamaan hilloamisen.

Edellinen omenanlohkoja hajosi kovassa käytössä. Paavalinkukalta taisin saada vinkin Fiskarsin vastaavasta ja ainakin kahden kilon käyttökokemuksella olen tyytyväinen.

Hillon tekeminen alkoi tietysti siitä, että istahdin koneen ääreen ja kirjoitin googleen "omenahillo". Pian ystävällinen google kertoi, että myös hakusanat "omenahillo uunissa" on kovin suosittu. Niinpä päätin klikata ja kappas vain, löysin älyttömän helponkuuloisen ohjeen uunissa tehtävästä omenahillosta, muun muassa täältä ja täältä. Kun hillon makua kuvailtiin vielä toffeemaiseksi, tapaus oli selvä: hilloamaan!

600 grammaa lohkottu, vielä 1400 jäljellä. 

Yksinkertaisuudessaan omenat siis lohkotaan uunivuokaan, laitetaan perään hillosokeria ja mausteita ja sitten 150 asteiseen uuniin puoleksitoista tunniksi. Sitten soseutetaan itselle sopivalla menetelmällä. Laitoin 250 grammaa sokeria per kilo omenoita eli tein suhteellisen vähäsokerista hilloa. Jos haluaa hillon säilyvän varmemmin, kannattaa sokeria laittaa tuplasti. Mausteeksi laitoin toiseen satsiin pari kanelitankoa ja toiseen vaniljatangon. 

Sinne ne menivät paistumaan. Muutamaan otteeseen sekoittelin paistumisen aikana.

Hillon valmistumisen aikana voi vaikka laiskotella, mikä sopii minulle. (Tosin en kyllä ehtinyt laiskotella, kun tein viikonloppu-jälkkäriä varten vaniljakastiketta.) Purkittamisessa piti hieman nähdä vaivaa, kun purkit piti keittää ensin, mutta siinä ne kiehuivat sivussa. 

Suunnittelin kaikkia söpöjä kankaisia kannensuojuksia, mutta lopulta päädyin pikaratkaisuna pelkkiin nauhoihin. Samettia, tietysti. 

Ja se maku! En ole ollenkaan omenahillon ystävä, mutta ajattelin, että tällä uudenlaisella reseptillä voisin saada aikaan tavallista parempaa hilloa. Tämä uuniomenahillo oli kuitenkin niin hyvää, että päätin ottaa uudestaan käyttöön hillopaahdon syömisen aamulla. Pidän erityisesti vaniljalla maustetusta hillosta, mutta myös kaneli on hyvää. Yleensä omenahillo on jotenkin pliisun makuista, mutta tämä hillo on sopivan kirpeää ja hapanta. Kuitenkin uunissa paistuminen antaa hillolle mukavan paahteisen, jopa toffeisen maun, kuten mainostettiinkin. Suosittelen kokeilemaan!

Aiotko sinä hillota vai jätätkö puuhan suosiolla martoille ja kotoilijoille?

Silkki, sametti, säkki, vaippa...

Pehmeä tunne sormien alla. Ylellisyys. Yltäkylläisyys. Läikehtivät pinta. Vastakarvaan ei kuitenkaan kannata silittää. Ah, sametti! Sametti yltäisi tällä hetkellä tuon hyppynaruvuosien "hääpukulorun" ykköseksi, ainakin sisustuksessa. (Olen kuullut muitakin versioita tuosta rallatuksesta, miten te muut muistatte tuon?) Olen nykyisin niin huumaantunut sametista, että ihan yllyn käyttämään sisustuskieltä (jonka oppitunnin voi löytää tämän blogin alkuajoilta). Ennen halusin silkkityynyjä, mutta nyt vain sametti kelpaa. Kuulostanpa nyt kovin materialistiselta... Mutta minkäs sille voi, kun kyse on materiaalista!

Ennen oli suklaarasiat samettia... ja konvehdit huopaa? Hellaksen kaunis suklaarasio oli löytö Alles gute vintagesta.

Velvet, velvet everywhere! I just love velver right now and I've bought some lovely new velvet cushions in vivid colours. I can't help sounding a little materialistic but after all, velvet is a material. 

Samettiverhot meillä on ollut jo pitkään, lähes koko ajan kun olemme tässä asunnossa asuneet. Alunperin hullulta tuntunut idea toteutui aikoinaan vähän yllättäen. Ehkä joku blogin lukija muistaakin tarinan. Ensin katselin samettia Eurokankaasta, mutta hinnat huitelivat viidessä kympissä per metri. Ja metarvitsimme aika monta metriä! Yllättäen äiti löysikin Tallinnasta jonkun kangaskaupan uumenista seitsemisen metriä samettia, jonka sai pilkkahintaan, 35 eurolla. Värikin oli juuri passeli. Siitä lähtien olemme aina iltaisin vetäneet makuuhuoneen suuren ikkunan eteen samettiverhot. Ja ne ovat paitsi ylelliset, myös erittäin käytännölliset. Verhot toimivat loistavasti pimennysverhoina ja talvella eristävät lämpöä.

Ikkuna ja villiviinit suorastaan vaativat samettia ympärilleen. Villiviinin rypäleet sointuvat verhoihin täydellisesti. (Voiko tämän sisustuskielisempi enää olla?)

Syksyn tultua aloin kaivata taas vaihtelua sisustustyynyihin. Kaivoin esiin äidin vanhoja tyynyjä, mutta ne ovat jo sata kertaa nähtyjä.  Edellisessä postauksessa kerroin huomanneeni haavailevani ruskeista tyynyistä ja hämmästelen sitä edelleen. Jotenkin vaan makuuhuone kaipasi vihreän ja pinkin rinnalle jotain syksyistä. Omat tyynyvarantoni ovat vielä toistaiseksi melko vaatimattomat, joten lähdin tyynykaupoille. Olin jo pitkään ihaillut yksiä Casa Stockmannin samettityynyjä ja ne sattuivat sopivasti olemaan tarjouksessakin.

Vihreät samettityynyt tein alkuvuodesta, ruskea on uusi lisä kokoelmiini.

Vaikka kuinka olin haaveillut ruskeista tyynyistä, kaupassa minuun iski epävarmuus. En sitten ostanutkaan kuin yhden ruskean tyynyliinan, toiseksi tyynyliinaksi ostin vadelman punaisen. Kotona vadelman punainen ei kuitenkaan sopinut vanhoihin tyynyihin, joten ei auttanut kuin hipsiä takaisin Stockmannille ostamaan vielä toinen ruskea... ja yksi vaaleansininen tyynyliina. Olisin kyllä voinut ostaa vielä vaikka keltaisia ja tummansinisiä, niin kauniita värejä noissa tyynyissä oli. En kuitenkaan millään raaskinnut. Voi olla, että viikonloppuna vielä pimahdan ja käyn hakemassa lisää tyynyliinoja itselleni. On paljon vaikeampi olla ekologinen, kun on enemmän ostovoimaa...

Samettia sametilla ja puuvillalla. Piskett- ja Pollar-koirien sävy innoitti ruskeiden tyynyjen hankkimiseen. Koiratkin tuntuvat melkein sametilta, mutta ovat vain froteeta.

Olen joka tapauksessa erittäin tyytyväinen ostoksiini. Ruskeat tyynyt ovat kauniin viininpunaruskean sävyiset ja läikehtivät lähes violetteina. Ne sointuvat niin pinkkiin kuin lehmuksen vihreään. Myös vaaleansininen ja vadelman punainen tyyny pääsivät jo käyttöön olohuoneeseen. Ne tuovat mukavasti pehmeyttä pimenevään syksyyn.

Olkkari on vielä kesäisen värikäs, mutta sellainen se saa ollakin. Ruuturouva-tyynystä löytyvät molempien samettityynyjen sävyt. Kortteli-kuosistakin melkein.

 Tyynyt ovat toiselta puolelta vaalean harmaata pellavaa. En varmaan koskaan laita sitä puolta esille, mutta minusta se on kaunis yksityiskohta. Toisaalta, ostinhan ruskeat tyynytkin, ei sitä tiedä jos joskus hurahdan luonnonläheisiin sävyihin. Sametissa erityisesti siitä, miten väri näyttää vähän erilaiselta eri kuvakulmista. Samettia on kuitenkin äärimmäisen vaikea valokuvata kauniisti. Värit eivät millään toistu kuvissa niin kuin haluaisin. Erityisesti tuo punainen tyyny ei ole ollenkaan tuollainen, vaan paljon vaaleampi. Ehkä se on osa sametin salaperäistä charmia ja eleganssia.

Vaaleasininen näyttää tässä melkeins siltä kuin oikeastikin. 

Mitä pidät sametista? Entä mikä on sinun syksyn sisustusvillityksesi?

Muutosvastarintaa

Olen melko turvallisuushakuinen ihminen. Vaikka innostun helposti uudesta ja uskallan moneen juttuun mukaan rohkeastikin, elämän isoissa asioissa haluan turvaa ja tasaisuutta. Se on välillä vähän ärsyttävää, sillä silloin tunnen usein ihan turhaan muutosvastarintaa asioista, jotka lopulta sujuvatkin ihan mallikkaasti. Minun on myös joskus vaikea luopua asioista.Tyypilliseen tapaani en ala tässä nyt kuitenkaan pohtia syntyjä syviä, vaan kerron muutosvastarinnasta, jota koen hyvässä lykyssä neljä kertaa vuodessa. Puhun tietysti vuodenaikojen vaihtumisesta, jos et jo arvannut. 

I find it hard to let go of things. I often find myself in a comfortable little rut clenching hard on the things that are soon to be history. For instance, every time the seasons change from winter to spring, spring to summer and so on, I try to hold on to the passing season as hard as I can. Metaphorically, you know. But when the season finally does change, I soon find myself enjoying all the good things the new season has to offer. As the summer has gradually turned into fall, I can finally say that summer is so last season!

Auringonkukka oli joskus lempikukkani. Sitten kyllästyin, mutta nyt ne näyttävät taas piristävän syys-kesäisiltä. 

Luulisi minun jo tajuavan kaavan: aina kun jokin neljästä vuodenajasta lähenee loppuaan, alan pitää tiukasti kiinni edellisestä vuodenajasta. En varmasti vielä hae talvivaatteita varastosta! Kyllä minä nyt vielä menen ensi viikonloppuna hiihtämään! Eivät ne lehdet voi vielä tippua! Höh, kohta nuo hiirenkorvat ovat jo tummanvihreitä ja isoja! Tai jos kyseinen vuodenaika on ollut "huono" eli esimerkiksi talvi lumeton tai kesä hyytävän kylmä ja sateinen, alan toivoa, että vielä tulisi se "oikea vuodenaika" hetkeksi. Sitten kun se vuodenaika oikein kunnolla vaihtuu, alankin nopeasti nauttia sen sisällöstä. Yleensä muutos on helpompi keväästä kesään ja syksystä talveen, sillä koen syksyn ja kevään jotenkin "välivuodenaikoina". Ei niistäkään silti aina helppoa ole päästää irti. 

Torilta saa vielä onneksi tomaatteja ja salaattia. Pian niistä on luovuttava. Tästä osasta kesää on ehkä vaikein päästää irti koko pimeäksi talveksi. 

Nyt olen kuitenkin päässyt jo kesähaikailuistani, vaikka pukeuduinkin parina lämpinämä päivänä kesämekkoon (ja villatakkiin). Syksyhän on ihanaa aikaa! Toripöydät pursuavat artisokista, sienistä, juureksista, maissista, kurpitsoista, omenoista... Alan jo odottaa kellastuvian puiden lehtiä ja syvänpunaista villiviiniä. Syksy tarkoittaa myös sadonkerjuuaikaa ja jännityksellä odotan, onko anoppilan omena- ja luumupuissa satoa, jota voisi ihan vähäsen pyytää mukaan. 

Olga-neiti on virallinen villatakkivälittäjäni. Sieltä olen tehnyt parhaat löytöni ja tänään  löytyi taas kiva lämmön ylläpitäjä vitosella. 

Minipuutarhanikin on vaihtanut kesälookinsa syyskuosiin. Ruusubegoniat ovat vaihtuneet krysanteemeihin ja kuivahtanut hortensia on tehnyt tilaa koristekaalille. Vain pelakuut uhmaavat syksyä ja kukoistavat kauniimmin kuin kesällä konsanaan. Toivottavasti halla ei vie niitä vielä vähään aikaan, ne muistuttavat vielä juuri sopivasti onnistuneesta kesästä. 

Rakastan noita isoja krysanteemipuskia, mutta silti lykkään niiden ostamista, koska sitten on myönnettävä, että syksy on lähellä. Koristekaali sinetöi tänään kuitenkin syksyn hyväksymisen. 

Suloiset pelakuun nuput odottavat aukeamistaan. 

Myös sisällä on alkanut syysmyllerrys. Koko sisustus tuntuu paikalleen jämähtäneeltä ja olen pikkuhiljaa tekemässä sisustusesineiden ja taulujen kierrätysoperaatiota. Kierrätyksellä tarkoitan huoneesta toiseen, hyllyltä kaappiin ja kaapista ikkunalaudalle -kierrättämistä, en ole pistämässä koko sisustusarsenaaliani ekotorille. Olen jopa alkanut haaveilla ruskeista tyynyistä makuuhuoneeseen. Siis ruskeista, minä! Syksy on todella tainnut sekoittaa pääni. 

Tämä näky on ilahduttanut minua monena päivänä. Jotenkin tämä asetelma villiviineineen piristää aina. Seinän halkeamatkin sopivat siihen täydellisesti. Tyhjä ruukkukaan ei välttämättä kaipaa täytettä. 

Vaikka vuodenaikojen vaihtelut saavat minussa esiin muutosvastarintaa, en silti vaihtaisi näitä neljää vuodenaikaa ikuiseen kesään tai varsinkaan jatkuvaan sumun ja sateen vaihteluun. Olen aina pitänyt kaikista vuodenajoista, ihan jo pienestä pitäen. Se parhaillaan kuluva vuodenaika on aina se paras... paitsi silloin, kun vuodenaika on juuri vaihtunut!

"Vilken sport uppskattar du mest?"

Olen varma, että vastaukseni otsikon kysymykseen sinetöi minulle hyvät tiedot suullisesta ruotsin osaamisesta yliopistossa. Olin suullisen taidon kokeessa, jossa piti vastata arvottuihin kysymyksiin. Kuultuani kysymyksen, paniikki hiipi mieleeni. En tiedä mitään urheilusta! En seuraa mitään urheilua, mitä urheilulajua minä nyt keksin yhtäkkiä arvostaa hirveästi? Sitten yhtäkkiä keksin vastauksen: "Jag uppskattar orienteering därför att man måste använda både sin hjärna och sin kropp." Sain ihalua, kun tiesin niin hienon lajin nimen kuin suunnistus. Samahan se on englanniksi, mutta ei kai se ole sitten itsestään selvää, että sen tietää tai muistaa. 

My husband is an orienteer and over the years I have really come to respect the sport. Yet I have never ventured out into the forest myself... until today! We chose a short track and my husband helped me along the way and I managed to find all the control points. And most importantly, on the side I found delicious mushrooms!

Sain mieheltä synttärilahjaksi kompassin vauhdittamaan hitaasti alkanutta suunnistuskokeilua. Eihän siihen mennyt kuin kahdeksan vuotta.

Noh, ehkä muistin lajin nimen, koska siiän vaiheessa olin jo pari-kolme vuotta seurannut vierestä suunnistusharrastusta. Mies harrastaa enemmän ja vähemmän aktiivisesti (kunto)suunnistusta, välillä on kilpaillutkin vähän. Minulle suunnistus oli pitkään peruskoulun liikuntatuntien kauhu. Silloin rämmittiin metsässä kumisaappaissa ja verkkareissa etsimässä tavu-rasteja, joista lopuksi muodostui jokin sana. Nopeasti opin, että oikeasti laji on vähän vauhdikkaampi ja se on oikeastaan aika vaativaa, sekä aivoja että kroppaa tarvitaan yhtä paljon. En kuitenkaan itse innostunut suin päin metsään. Vähitellen tässä kahdeksan vuoden varrella olen lämmennyt ajatukselle, mutta aikataulullisista ja laiskuussyistä se on aina jäänyt.

Kunnes tänään seisoin kuntorasteilla hämmennyksen vallassa metsänreunassa ja muistelin miehen opastamana karttamerkkejä. Lähdimme muutaman kilometrin radalle niin, että minä suunnistin pääasiassa ja mies konsultoi. Muutamaan otteeseen hän korjasi vähän (=paljon) suuntaani tarkemmaksi. Niin, ja jos satuit itse olemaan tällä seudulla kuntorasteilla ja kuulit jonkun huutavan "Niin mutta tarkottaako vaan tää harmaa, että se on yhtenäistä kalliota? Eikö nää käyrät riitä? Et sä nyt tajuu mun kysymystä!", niin se olin minä. Pääasiassa ensimmäinen suunnistukseni onnistui kohtuullisen hyvin, vaikkakin melko hitaasti. Ja mukavaakin se oli, kun sai samalla kivan luontokokemuksen. 

Rastejakin kalliimpi löytö! Näitä ei edes ole merkitty karttaan. 

Kaikki rastitkin löytyivät aikanaan, mutta metsästä löytyi jotain vielä merkittävämpääkin: sieniä! Kaikki ovat varmaankin tietoisia siitä miten hyvä tattivuosi parhaillaan on meneillään. Facebookissa ei muuta ole ollutkaan kuin ihmisten valtaisia sienisaaliita. Minun sienionneni oli toistaiseksi ollut melko laiha: muutama kantarelli ja yksi punikkitatti. Ai niin, ja kyllä niitä tatteja löytää tällä hetkellä ihan joka paikasta, kun yhden löysin pihakivetykseltäkin... Täytyy kyllä tunnustaa, että se oli tainnut tippua joltain toiselta poimijalta.

Punikkitatti oli uusi tuttavuus tänä vuonna. Leikkuupinnan mustuminen pelästytti aluksi, mutta luin sen olevan vaaratonta. 

KanTTarelli, tuo metsien kulta, on suosikkisieneni, ehtottmasti. Muotoilultaan ja väriltään se on aikamoinen taideteos.

Niinpä lähdin metsään tatin kuvat silmissä. Suunnistaessa saa kätevästi kattavan kuvan myös metsän sienivalikoimasta, ainakin jos kävelee. Ja voi sitä riemua, kun löysin ensimmäisen tattiesiintymän! Muutama punikkitatti täytti pienen reppuni jo aivan alkumetreillä. Sen jälkeen oikein mitään varteenotettavaa (eli sellaista, jonka itse tunnistan) oikein löytynytkään, kunnes huomasin karttaa tiiraillessani maassa muutaman kantarellin. Olin jo ihan tyytyväinen saaliiseeni, mutta varsinainen päävoitto löytyi aivan viime metreiltä, kun bongasin pienen herkkutattiesiintymän. 

Tattien tarkistusta. Muutamalle tein toukkatarkastuksen lisäksi makutarkistuksen, jotta varmistuisin, etteivät ne ole sappitatteja. Kaikkea sitä oppii! 

Kotona tarkistin tatit ja vain yhdessä oli pari toukkaa. Saaliista saamme siis vielä monta herkkuateriaa ensi viikolla. Tänään tein jo tattipastaa, huomenna ehkä risottoa. Syömme sienet tuoreeltaan tai pakastamme, sillä silloin ne ovat parhaimmillaan. 

Hih, oli pakko otta vielä kuva pilleistä. Ne ovat vähän ällöjä, mutta silti niin vinkeän näköisiä. 

Oletko sinä löytänyt tatteja tai muita sieniä? Onko sinulla jaettavaksi hyviä sienireseptejä? Entä millainen suhde sinulla on suunnistukseen?

Lankaloma ja uusi alku

Tänä aamuna oli oikein kunnon "koulunaloitus aamu". Ilma oli kirpeän syksyinen, aurinko paistoi ja askel oli jännityksestä huolimatta kevyt. Mikäli muistikuviini on luottaminen, aamu oli aika samanlainen kuin noin kaksi kymmentä vuotta sitten astellessani ensimmäistä kertaa kouluun. Päivään kuului jopa sama ruskeankastikkeen haju (= löyhkä) kuin ensimmäisenä koulupäivänä, vaikka tällä kertaa ruskean kastikkeen seassa ei lillunut nakkeja. Tällä kertaa ei myöskään voi puhua "pehmeästi laskusta", sillä pää tuntuu olevan aivan liian täynnä kaikkea uutta informaatiota. Niin, ja tällä kertaa koulutien sijasta minulla aloitin ensimmäisessä pitkäaikaisessa työpaikassa. 

Koska ensimmäisen työpäivän jälkeen on melkoisen moukaroitu olo, vaikka mitään "oikeita töitä" vielä ehtinyt ollakaan, tuntui että tekisi hyvää palata vielä kahden viikon lomaan, jonka ehdin viettää tässä kesätyön ja uuden työn välissä. Koska pari edellistä viikkoa eivät suoneet syksyisen kirpeitä eivätkä kesäisen helteisiä ilmoja, vaan vettä saavista kaatamalla, vietin loman tehden lähinnä käsitöitä kotisohvalla. Ei hullumpi tapa lomailla sekään, vaikka mielummin olisin polskutellut uimarannalla. Onneksi Samppalinnan maauimalaan pääsi sateellakin.

First day of new job today... Brain not functioning ...Need crafts.

En osaa päättää näyttääkö virheellinen mallikerta hyvältä vai karmealta.

Olen tällä hetkellä varsinaisessa virkkuukoukussa ja töitä on koukun alla useampia. Aloitin jo kesällä Virkkuri-kirjasta triforce-kuvioisen pussukan virkkaamisen. Kesällä työ ei juuri edistynyt, varsinkin kun tein ensimmäisen mallikerran vähän väärin... Virkkasin työtä vasenkätisittäin, mutta lisäsin kuvioon väriä oikeakätisten suuntaan. Hups! Nyt en ole vielä päättänyt, taitanko väärinpäin virkatun kuvion pussin sisään vai hyödynnänkö sellaisenaan. Olen ihastunut tuohon kuvioon ja se tuntuukin olevan kovasti muodissa. Pussukka päätynee insuliinipussiksi marimekon pussukoiden tilalle. 

Rumpukapulakori on vähän liian löysä, joten se nojailee pöydänjalkaa vasten.

Kun virkkasin jumppapallon päällisen, päätin etten enää koskaan (tai ainakaan pitkään aikaan) tee mitään matonkuteista, niin hankalaa oli selvittää kudevyyhti. Keväällä ostinkin sitten sotkuvyyhdin lisäski valmiiksi kerittyä kudetta ja homma tuntui jo ihan siedettävältä. Silloin virkkasin pyykkikorit ja aika pian niiden jälkeen vinoraitaisen kodin Virkkuri-kirjasta. Se on niin herkullinen, ihan kuin pinkki polkkakarkki!

Siinä sitä taas on, trikookudetta.

Nyt lomalla virkattuani jo jonkin aikaa triforce-pussukkaa, kyllästyin ohuen langan kanssa näpertelyyn ja kävin ostamassa jälleen trikookudetta. Neon persikkainen kude kutsui minua luokseen ja ajattelin, että kyllä näin suloisesta kuteesta jotain syntyy. Lumoutuneena kuteen väristä unohtuivat myös tuskalliset kerimissessiot hetkessä. Onneksi tällä kertaa jaksoin kaivella netistä ohjeita, miten trikookuteet kannattaa keriä. Yksinkertainen kikka on laittaa kudevyyhti tuolin selkänojan ympärille, jolloin langat eivät sotkeennu keskenään. Oleellista on, ettei irrota vyyhdin kiinintyslankoja ennen kuin on varmistanut, ettei yksikään lanka ole väärällä puolella vyyhtiä.

Alta aikayksikön (tässä tapauksessa yksikkö oli tunti) vyyhti oli kerittynä ja koristeena. 

Tällä kertaa vyyhdin purkaminen sujui lähes ongelmitta ja hermoromahduksitta alle tunnissa (katsoin aikaa Hercule Poirotin jakson kulumisesta). Trikookuteesta syntyi kori hiuspyyhkeille (eli keskikokoisille pyyhkeille, jotka saa helposti pyöräytettyä pään ympäri). Ohjetta en jaksa nyt valitettavasti tänne toistaa, sillä netti on virkattujen neliökorien ohjeita pullollaan. Saa muuten nähdä, koska tämä trikookudemuoti menee ohi ja trikookuteiset korit, pussukat ja sisustuselementit näyttävät auttamattoman 2010-lukuisilta.

2010-lukuinen pyyhekori. 

Vihreässä korissa on kasvopyyhkeet, valkoisessä käsipyyhkeet ja uusimmassa siis "hiuspyyhkeet". Valkoinen kori hankittiin alunperin häihimme ruusunterälehtiä varten. How romantic!

Kun taas sain virkata vähän paksua trikookudetta, teki mieli aloittaa toinen "pieni" virkkaustyö. Sain anopilta synttärilahjaksi Virkkurin toisen osan, jonka optisia kuoseja oli pakko päästä kokeilemaan. Toistaiseksi en ole päässyt kahta riviä pidemmälle. 

Oi olisipa tuo vihreä-valko-musta oma työni eikä kirjan kuva! Toisaalta, pidän omista väreistäni enemmän. 

Nyt siis lankaloma on päätöksessä, mutta käsityöt jatkuvat. Ne tasapainottavat toivonmukaan työtä ja arkea, kuten tämä blogikin. Kirpeää syksyn alkua lukijat!