lauantai 28. heinäkuuta 2012

Väreilyä elämään

En voinut vastustaa kiusausta tehdä postausta Colourscapesta, jossa kävin tänään miehen kanssa 25-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi. Se oli aivan mahtavaa, vaikka oli todella kuuma ja maailman suurimmassa värilabyrintissa vielä kuumempi. Kiitos vaan Turun Tildalle muistutuksesta. Ja pitihän minunkin heti tehdä aiheesta postaus, koska värit ovat niin tärkeä asia elämässäni. 

Karkkisvärejä.

En kulttuuripääkaupunkivuonna jostain syystä ehtinyt käydä Colourscapessa. Se jäi vähän kaivelemaan, joten innostuin, kun kuulin että se tulee uudestaan Turkuun. Labyrintissa oli hauska vaellella ja etsiä aina uusia ja uusia kuvakulmia. Eihän sieltä saanutkaan muita kuin hyviä kuvia!

Se muuten on  brittiläisittäin ColoUrscape, mikä lämmittää mieltäni

Ulkopuolelta labyrintti näyttää ankealta muoviteltalta, mutta sisältä se on kaikkea muuta. Tämän varmaan voi jo päätellä kuvista. Tunnelmaa ja labyrintin kennomaista rakennetta on vaikea kuvailla, eivätkä kuvatkaan välitä kaikkea. Mies karttaihmisenä innostui, että hän olisi halunnut kartan siitä, missä on mitäkin värejä ja miten ne on järjestetty. 

Työntekijät huilivat niissä harvoissa kennoissa, joissa oli tuuletus. 

Tunnelmaa loi myös musiikki, jota soitettiin keskellä labyrinttia sijaitsevassa suuremmassa kennossa. Tänään paikalla oli DJ Esko Routamaa. Musiikki sopi loistavasti Colourscapen tunnelmaan. Colourscapessa on myös live-keikkoja ja erilaisia työpajoja. 

70-lukuvärejä. Valot ja varjot luovat aina vain uusia värejä. Tuo oranssi ja keltainen olivat saman värisiä "oikeasti".

Sain mieheltä synttärilahjaksi myös teemaan sopivat pyöräilykypärän, tällaisen. Ennen ajattelin, että vanha kypärä on ihan hyvä (sellainen tavallinen), mutta nuo värit nyt vaan sattuivat iskemään ja toivoin jo ajat sitten tuota lahjaksi. En vaan yhtään ajatellut, että mies oikeasti muistaisi! Lahja oli siis mieluinen, ja muisttaa kivasti myös hauskasta synttäriretkestä Colourscapeen.

Synttäreiden kunniaksi (melkein) kasvojenpaljastuskuva. Kaapu kuului laittaa päälle sisään mentäessä.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Koti Kylmäpihlajalla

Päätinkin tehdä entisistä kodeistani oikein juttusarjan. Tajusin, että onhan niitä sentään muitakin kuin ensimmäinen oma koti ja tämä nykyinen. Aion esitellä lapsuuden kotini ja mahdollisesti myös miehen lapsuuden kodin. Tämän postauksen "koti" on vähän erikoisempi, enkä oikeastaan asunut siellä kuin yhden kesän ja senkin pienissä pätkissä. Kesällä 2008 olin kesätöissä Kylmäpihlajan majakkasaaren oppaana ja koska matka sinne kestää jonkun aikaa, oppaat olivat saarella myös yötä. Yksin saarella ei joutunut olemaan, sillä majakassa on hotelli ja ravintola, jonka työntekijät tulivat kesän aikana tutuiksi. Jälkeenpäin olemme usein puhuneet edelleen "kotisaaresta", vaikka emme kesiä "Kylmiksessä" olisikaan enää viettäneet.

Siellä se kotisaari siintää
Tutut kalliot ja kivet, joilla on aina yhtä kiva loikkia.
Heti kärkeen täytyy tunnustaa, että minä en asunut kuitenkaan itse majakassa. Se oli varattu hotellin asiakkaille ja työntekijöille. Minun kotimökkini oli aivan vierasvenesataman tuntumassa sijaitseva "opasvaja", jossa minulla oli oma pieni huone. Ei mitään luksusta, mutta kaikki tarvittava. Aika on ehkä kullannut muistot, mutta minusta oli hienoa asua majakkasaarella ja nautin oppaan työstä kovasti. Kesän kohokohtia oli muun muassa italiaksi pidetty opastus (minulla oli lunttilappu) ja saksalaisen tv-kuvausryhmän vierailu saarella.

Vasemman puoleinen valkoinen ikkuna oli minun.
Vapaa-aikaa saarella oli melko paljon, mutta yllättävän hyvin se kului. Samoilin pitkin saarta, istuskelin kallioilla, kävin uimassa ja maalasin vesiväreillä. Teinpä jopa Kylmäpihlajan kasvion, joka on sitomista vaille valmis. Täytyykin kaivaa se jostain esille. Elokuun lopulla kypsyivät tyrnit, joita keräsin pakkaseen talveksi.

Keltamatara - Kylmäpihlajan kasvion yksi suosikkikukkani.
Saari ei ole lainkaan karu, vaan siellä on paljon kasvillisuutta. Tarkkaa kasvimäärää en muista
Olen käynyt majakalla melkein joka kesä vierailemassa. Tämän kertaisen reissun tein miehen kanssa ihan ex-tempore ja lähdin aistimaan nostalgiaa ja raikasta meri-ilmaa. Opaskierrokselle emme kuitenkaan osallistuneet, vaikka en paljon mitään enää muista majakan tai saaren historiasta. Sen sijaan menimme lounastamaan majakan ravintolaan ja kalapöytä oli aivan yhtä hyvää kuin muistin! Muistelen edelleen myös ihania á la carte ruokia, joita söimme pari kertaa kesän aikana, kun minulla oli yö-vieraita (mies tai äiti) saarella.

Nam!
Sen verran muistan opasajoista (ja lunttasin vähän netistä tueksi), että majakka on rakennettu 1953 ja viimeinen, joka rakennettiin miehitetyksi majakaksi. Sen jälkeen rakennetuissa majakoissa siis valo on toiminut automaattisesti. Kylmäpihlajakin automatisoitiin jossain vaiheessa, mutta saarelle jäi kuitenkin vielä luotsiasema. Vuonna 2001 majakka avattiin yleisölle, kun luotsiasemakin oli siirtynyt muualle. 

Tiirailua majakan tornista.
Vähän toisenlaista tiirailua. 
 Majakan suunnittelivat arkkitehdit Antero Pernaja ja Kaarina Tamminen. Sitä on joskus verrattu Bengtskärin majakkaan. Luultavasti vain ja ainoastaan siksi, että molemmissa on torni ja matala sivuosa. Tyyli on kuitenkin melko erilainen - Bengtskär kun on rakennettu jo 1906. Joidenkin mielestä Bengtskär harmaine kiviseinineen on loistokkaampi ilmestys, mutta Kylmis on alkanut miellyttää minua aina enemmän ja enemmän. Tällä reissulla esimerkiksi tajusin, kuinka upea tuo torinin valkoinen kaareva sivuosa onkaan. Majakka on yksinkertainen, eikä yritä jäljitellä vanhaa aikaa vaan on reilusti moderni. 

Punainen ja valkoinen näyttävät hyvältä sinistä taivasta vasten.
Ei sitä ihan joka tyttö voikaan sanoa joskus asuneensa majakkasaarella. En ole mitenkään erityisen merihenkinen, mutta Kylmis oli juuri sopiva sekoitus maata ja merta. On aina yhtä hauska palata saarelle muistelemaan menneitä. Varsinkin, kun aika on kullannut muistot yksinäisistä hetkistä ja loputtomilta tuntuvista öisistä kävelymatkoista rannasta majakalle veneilijöiden wc- ja suihkutiloihin. 

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Koti Karkkiksen kadulta

Kesätyöt ovat vieneet veronsa ja blogimaailma tai edes koko internet, Yle Areenaa lukuunottamatta, ei ole maistunut. Rankan työpäivän jälkeen ei ole vaan ollut energiaa. Nyt lauantaina päätin kuitenkin pitkästä aikaa istahtaa kirjoittelemaan blogiakin. Yhtenä päivänä tällä viikolla nimittäin tajusin, että olemme asuneet nyt tässä kodissa vuoden. Saimme asunnon viime kesäkuussa, mutta asumaan muutimme vasta heinäkuussa, joten siitä lasken varsinaisen muuton. Aloin muistella edellistä ja ensimmäistä omaa ja myös yhteistä kotiamme ja kaivoin ennen muuttoa ottamani kuvat esille.

Makuuhuonetta. Valitettavasti kuvanlaatu ei ole paras mahdollinen, sillä kamerassamme oli tuolloin jotain vikaa. 
Jos nykyinen kotimme on unelmien täyttymys, niin niin oli edellinenkin. Olin muuttamassa uusien opintojen vuoksi Turkuun ja olin jo etukäteen naureskellut, että jos pääsisi yhteen tiettyyn taloon tietylle kadulle. Katu oli nimittäin Karkkiksen katu eli siis minun "etunimenkatuni". Lisäksi talo oli kaunis 1928 rakennettu kivitalo. Ja kuinka ollakaan, sinä keväänä talosta vapautui 33 neliön yksiö, joka oli juuri täydellinen. Asuntonäytössä oli valtavasti väkeä ja varmasti moni heistä haki hyvällä paikalla ollutta edullista ja kaunis asuntoa. Tavallisen asuntohakemuksen perään laitoin kuitenkin lauseen: "Kadunnimikin miellyttää..." Lause tehosi: sain asunnon ja aloin innoissani sisustaa sitä. 

Asuntoon mahtuivat juuri ja juuri myös miehen sähkörummut. 
Aluksi muutin asuntoon yksin vajaaksi vuodeksi, sillä mies opiskeli edelleen toisella paikkakunnalla, vaikka olimme jo naimisissa. Molemmissa päissä oli kuitenkin mukava asunto, johon molemmat mahtuivat. Vaikka asunto oli yksiö, mies muutti siihen kun sai opinnot päätökseen. Asunto oli erittäin toimiva ja sinne saatiin jopa molemmille omat työpisteet. Se tuntui niin vahvasti kodilta, ettei tarvinnut muuttaa pelkän tilan vuoksi. 

Olohuonetta. Oikealla oli keittonurkkaus, josta en löytänyt kuvaa. 
 Asunnon hyviä puolia olivat sijainti, korkeat huoneet, "period details" eli aikakauden piirteet ja toimiva pohjaratkaisu. Asunnossa ei ollut yhtään hukkaneliötä ja kylpyhuone oli silti isompi kuin nykyisessä asunnossamme. Lisäneliöitä toi suuri kellarivarasto, johon sai rumputavaraa ja talvivaatetta mielinmäärin säilöön. 

Vanha kylmäkaappi toimi kätevänä lankakaappina.
Peilistä näkyy appiukon tähän vessaan nikkaroima hylly, joka pysyi paikallaan kaakelien reunojen varassa.
 Asia, jota kaipaan edellisestä asunnostamme on erillinen wc. Voi että se oli loistavaa! Kylpyhuoneen ja pyykkien ei tarvinnut olla jatkuvasti tiptopkunnosa, kun vieraat näkivät pelkän vessan. Silti tuntui, että wc ja kylppäri eivät vieneet liikaa neliöitä asunnosta. Lisäksi taloyhtiössä oli upouusi sauna, jota käytimme ahkerasti. Nyt saunomaan pääsee vain kotipaikkakunnalla ja uimahallissa.

Miehen työpiste eteisessä. Vähän siistimpi kuin tavallisesti. 
 Oli asunnossa toki huonoja puolia. Naapureista kuuluivat äänet melko kovaa, säilytystilaa oli niukasti, eikä tiskikonetta ollut. Jääkaappi ei kestänyt kesähelteitä, vaan parhaimmillaan siinä oli 15 astetta lämmintä. Kaipasin myös pakastinta. Lopulta myös tila alkoi tuntua ahtaalta ja puolisentoista vuotta asunnossa asuttuamme, josta reilu puoli vuotta yhdessä, aloimme etsiä aktiivisesti isompaa asuntoa.

Kuva ei ole paras mahdollinen, mutta tuo pyöreä kulma oli yksi suosikki asiani asunnossa.
 Tätä parempaa asuntoa tosin oli vaikea löytää. Yleensä asunnot eivät tuntuneet edes potentiaalisilta kodeilta eikä niissä ollut mitään muuta parempaa kuin lisää tilaa. Kriteerilista oli kova, koska tämä pikkuinen asuntomme oli ollut niin hyvä. Sijainnin piti myös olla lähellä kaikkea tärkeää. Lisäksi mieli teki kovasti päästä asumaan vanhaan taloon, jollaista lähitulevaisuudessa ei ole varaa ostaa. Kolusin läpi 18 asuntonäyttöä. Sattumalta luettuani Turun Tildan edellisistä asunnoista katsoin vapaita asuntoja eräältä tietyltä alueelta, joka oli ennen jäänyt huomiotta. Sieltä, täydelliseltä paikalta, löytyi tämä nykyinen unelmien täyttymys. Lopulta saimme lähes kaiken sen, mitä edellisessä asunnossa oli plus lisätilaa ja vähän enemmänkin. 

Valokuvaustaidot ovat kyllä blogin myötä kehittyneet.
 Muistelen edellistä kotia lämmöllä. Olihan se ensimmäinen oma kotini ja myös ensimmäinen kokonaan yhteinen koti. Toisaalta en kaipaa sitä kotia, mutta silti katselin näitä kuvia haikeudella. Haikeutta lisää se, että tiedän, että jonain päivänä se sama haikeus on edessä tämän nykyisenkin kodin kohdalla. Toisaalta on jännittävä nähdä, millaisen asunnon sitten saamme sisustettavaksi.